On maanantai-ilta ja aloitan blogini kirjoittamisen. Mistä aloittaisin, mistä saisin ajatuksen juoksemaan paperille asti. …hmm.

Mietin tuota Panun antamaa ”Haaste johtajakollegoille” -otsikkoa ja avaan Googlen, haen kahta sanaa erikseen:

Arvostelu” 6.420.000 löytynyttä tulosta

Arvostus” 524.000 löytynyttä tulosta

Mielenkiintoinen tulos pelkästään haettuna sanana. Jatkan hakua ja löydän wikipedian määrittelyn sanalle ”arvostelu”. Wikipedia määrittelee arvostelun kritiikkinä. Arvostusta wikipedia ei edes tunne. Näinkö sen on muutenkin työelämässä?

On niin paljon helpompaa arvostella kuin arvostaa. On niin paljon helpompaa olla kriittinen kuin rakentava. On niin paljon helpompaa tökkiä kuin kannustaa. On niin paljon helpompaa löytää virheitä kuin onnistumisia. On niin paljon helpompaa herättää pelkoa kuin luovuutta.

Jopa Googlen mukaan arvostelu on 11,9 x yleisempää kuin arvostaminen.

Kirjoitin edelliseen blogiini paljon arvostuksesta ja siitä miten me kaipaamme sitä jokainen meistä. Kaipaamme onnistumisia ja sitä, että joku huomaa sen. Kaipaamme sitä tunnetta, minkä saamme kun joku huomaa meidän arvomme. Enkä tarkoita isoja asioita vaan pieniä jokapäiväisiä asioita. Hymyä, katsetta, tervehdystä, aikaa, kahvikupposen kanssa ideointia. Kuuntelua aidosti. Me kaipaamme arvostusta ja aikaa itse omalta pomoltamme ja läheisiltämme, voisimmeko siis tehdä johtopäätöksen, että meidän ihmisemme työpaikalla kaipaavat aivan samaa.

Arvostuksen näyttämistä. Kyllä.

Riittääkö se. No ei.

Esimiehenä me kaikki rakennamme ympärillemme sellaisen tiimin, jonka kanssa meidän onnistumme ja pystymme kehittämään yritystämme. Arvostamme ihmisiämme ja kuuntelemme heidän mielipiteitään. Korjaamme ongelmia ja rakennamme edellytyksiä kuntoon, jotta kaikkien olisi kiva tulla duuniin maanantainakin. Toimimme kuten esimiehen pitää. Muistamme, että olemme palvelufunktiossa ja meille maksetaan siitä, että pidämme huolta ihmisten motivaatiosta. Jos joku ihmistämme tulee duuniin huonolla tuulella ja on demotivoitunut, me korjaamme tilanteen ja esimiehinä kannamme siitä vastuun. Mietimme heti, että mikä meissä on mennyt pieleen kun ko. henkilö on huonolla tuulella ja pyrimme tekemään kaikkemme paremman fiiliksen eteen. Olemme esimiehiä isolla E-kirjaimella ja tiedämme kaikissa tilanteissa toimia oikein. Ainakin teoriassa.

Minä en ainakaan osaa tuota täydellisesti. Yritän kyllä, mutta silti jatkuvasti on katsottava peiliin ja muistettava oma roolinsa ja oma kehittyminen esimiehenä. Muistutan jatkuvasti itseäni siitä, että minun on oltava parempi esimies ja muututtava vuosi vuodelta paremmaksi. Missä sitten on eniten kehitettävää?

Lähden aina siitä, että arvostan ihmisiäni, kyllä. Ongelmana minulla on se, että joissain asioissa koen osaavani asian paremmin kuin muut ja tietäväni asian paremmin kuin muut. Oma ideani on parempi kuin toisen tai tietämykseni on parempi. 28-vuotiaana olin vielä suurempi ”kuningas”, tiesin ja osasin kaiken, nyt en enää ihan kaikkea….;)

Näissä tilanteissa joudun siis päättämään, että arvostan toisen ideaa ja annan hänen viedä sitä eteenpäin. Lopputulos on varmasti parempi kuin, että hän työstäisi vastenmielisesti ideaani omansa sijasta.

Näin se on monessa muussakin asiassa. Organisaatiossa on paljon osaamista ja näkymättömiä ideoita ja ratkaisuja. Hyvin usein niitä löytyy näkymättömiltä ihmisiltä. Niiltä ihmisiltä, joita pomo ei arvosta samalla tavalla kuin muita. Niiltä ihmisiltä, joiden kanssa hän ei tunne viihtyvänsä tai kemia ei toimi samalla tavalla. Niiltä ihmisiltä, joille ei hymyillä samalla tavalla kuin sille, jonka kanssa on käynyt illalla pelaamassa golf-kierroksen. Niiltä ihmisiltä, jotka eivät kuulu samaan rotary-kerhoon. Niiltä ihmisiltä, joiden kanssa kemia ei aina toimi parhaiten tai small talk luista.

Mitä haluan siis sanoa?

Arvostuksen näyttäminen ei riitä. Meidän pitää myös saada meille näkymättömät ihmiset mukaan.

Esimiehenä liian usein vietämme aikaa niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa viihdymme parhaiten. Unohdamme ne, joiden kanssa emme ole ehkä samaa mieltä tai arvomme eivät täydellisesti kohtaa.

Kuitenkin ne ihmiset voivat olla juuri niitä, joilla olisi juuri tähän tilanteeseen parhaat ideat ja ongelman ratkaisut. Kun vaan joku kysyisi ja muistaisi. Jos edes pomo hymyilisi niin uskaltaisi mennä kahvikupin kanssa kertomaan ratkaisun. Idean. Ajatuksen. Alkavan arvostuksenvtunteen.

Joskus telkkarissa oli sellainen sarja, kuin ”näkymätön mies”.

Onneksi se oli vain telkkarissa, organisaatioissahan ei ole näkymättömiä ihmisiä.

Vai?

Haasteena kysymyksiä johtajakollegoille:

Ketkä ovat ne näkymättömät ihmiset, kenen kanssa minun pitäisi käyttää enemmän aikaa?

Miten suhtaudun näkymättömien ihmisten ideoihin?

Miten varmistan sen, että muistan johtamisen olevan palvelufunktio, näkymättömillekin?

Näkyvää syksyä.